Kun korona paiskasi meidät taiteilijat ja teidät yleisön erilleen maaliskuussa 2020, alkoi nopea sopeutuminen. Aluksi päivät kuluivat sovittuja suunnitelmia uudelleen järjestellen. Aika täyttyi niin striimatuista, siirretyistä, lyhennetyistä ja uudelleen ohjelmoiduista konserteista kuin viime hetken peruutuksista ja erilaisten rajoitusten kyttäämisestä aivan konserttien kynnykselle. Harjoittelin kappaleita, jotka useimmiten jäivät jakamatta yleisön kanssa. Kaiken keskellä huomasin kaipaavani Chopinia.

Olin jo pitkään ikävöinyt repertuaarini rakkaita koetinkiviä, Chopinin toista ja kolmatta sonaattia. H-mollisonaatti muodosti Baselin musiikkiakatemiassa 90-luvulla viettämieni opiskeluvuosien ohjelmistollisen selkärangan. B-mollisonaatti puolestaan oli monessa mukana noin vuosikymmen myöhemmin urani kiihkeässä alkuvaiheessa. Nyt harmittaa ettei noilta vuosilta ole päiväkirjoja ja hurjan matkustamisen, lukemattomien uusien tuttavuuksien, onnistumisien ja pettymyksien sävyttämät oppivuodet ovat osin hatarien muistikuvien varassa. Nyt kuitenkin kaikki pysähtyi, koitti pax corona ja tuo ikävä syveni.

Surumarssisonaatti (1839) on introvertin säveltäjän suuri dramaturginen pamfletti. Ristiriita laajan muodon karkeuden ja hetken lyriikan herkkyyden välillä on aina aistittavissa Chopinin teoksissa, mutta erityisen vahvasti juuri tässä sonaatissa. Kappaleessa ensiosan synkkä haaste ei tule selätetyksi, kuten Beethovenin tai omalla tavallaan Schumannin sonaateissa oli tapahtunut. Sen sijaan vallankumouksen arvet, pakahduttava inhimillisen kärsimys ja harhaiset onnenkaipuun hetket haihtuvat sonaatin päätöksessä ilmaan ”tuulena hautausmaalla”. Chopinin pasifistinen pessimismi nujertaa oletetun sankarillisen päätöksen.

Myöhäisempi H-mollisonaatti (1844) kuuntelee maailmaa filosofisemmin. Chopinin antipatia beethovenilaista voitokkuutta kohtaan on poissa. Monimutkaisesti, viipyillen ja neuvotellen teos tekee kuin tekeekin kaaren pimeydestä valoon. Edeltäjästään poiketen sonaatin neljä osaa myös kertovat klassisessa tasapainossa olevan, joskin arvoituksellisen tarinan. Silti tässäkin kappaleessa improvisoidun ja miltei dekadentin instrumentaalilyriikan mestarin ääni soi vapaana ja vahvana.

Olin kaivannut Chopinin sonaatteja sormissani, niiden äärellä soittimen kanssa solmittu intiimi suhde oli tullut myös mustasukkaiseksi ja alkanut kaivata huomiota. Korona-aikana ehdin myös pohtia taiteilijuuttani. Eri aikojen musiikki, kamarimusiikki, konsertot, resitaalit, festivaalit, levytykset, apurahat, kirjoittaminen – kaikki tuo kuuluu siihen. Mutta nyt piano kaiken ytimessä kutsui hetkellä, kun nuo muut kärvistelivät koronan kourissa. Harjoitusstudioni rauhassa palasin syksyllä 2020 Chopinin äärelle.

Draama, elämä, yhteiskunta, vallankumous, Puolan tragedia, Pariisi, Beethoven ja Schumann ovat Chopinin musiikillisen universumin tekijöitä. Niiden keskeltä hän löysi äänen, joka puhuu yksityisen kauneuden kieltä. Äänessä kuuluvat unelmat ja epätoivo. Emme huomaa milloin se muuntuu, mutta se yhdellä hetkellä se on pelokas ja kohta taas rohkea. Ääni valaisee varjoisassa yössä, jolloin näkee kirkkaimmin, vaikka se mikä on näkyvillä on pimeässä. Chopin antoi meille pianon yksityisen kauneuden. Taiteilijana koen, että tällä hetkellä tässä maailmassa ei minulla ole tärkeämpää tehtävää, kuin soittaa kuuluville tuo pianon kauneus.

Kesällä 2021 soitan Chopinin sonaatteja ainakin Väyläfestivaalin, Savonlinnan Musiikkiakatemian ja Pellingin musiikkipäivien konserteissa.

Kuva: Les derniers accords de Chopin